Onnistunut vaikuttaminen on useimmiten yhteisen intressin ja rajapinnan löytämistä, oman muuttumattoman agendan läpiviennin sijaan.
Sinisten Sampo Terho puhui ”luottamuskriisistä”, kun Kaj Turunen loikkasi kokoomuksen eduskuntaryhmään. Reaktio lienee olosuhteisiin nähden ymmärrettävä, mutta kielikuva – tarkoituksella tai tahattomasti – viittasi yksittäistapausta laajemmalle. Suomessa nimittäin vallitsee tutkitusti luottamuspula. Suomalaiset luottavat kyllä suomalaisiin yrityksiin. Luotamme myös vahvasti julkisen sektorin palveluihin. Missä siis on ongelma?

Väitän, että lobbaus voi pelastaa demokratian

T-Median ja Taloudellisen tiedotustoimiston Kansan arvot -tutkimus vuodelta 2017 paljasti karun epäluottamuksen suomalaisten ja erityisesti poliittisten instituutioiden välillä. Kun poliisiin luotti 88 %, koulutusjärjestelmään 86 % ja terveydenhuoltojärjestelmään – jota nyt kovalla paineella muutetaan – 82 %, luotti vain 31 % vastaajista hallitukseen, 34 % kuntapäättäjiin ja 43 % eduskuntaan. Tulevaisuuden kannalta on lisäksi haastavaa, että moni huomisen päätöksentekijä kokee erityisen vahvaa epäluottamusta.
Vuonna 2017 tohtorikoulutettava Juha Ylisalo kirjoitti EVA:lle laatimassaan artikkelissa, että alle puolet nuorista suomalaisista näkevät tärkeäksi demokraattisessa yhteiskunnassa asumisen. Ylisalon mukaan samat juurisyyt, jotka ovat johtaneet populismin nousuun eli globalisaatio, uusi työnjako, työmarkkinoiden epävarmuus ja toivon näköalan puute, vaikuttavat ilmiön taustalla. Nuoret olisivat esimerkiksi muita väestöryhmiä valmiimpia siirtämään valtaa poliitikoilta asiantuntijoille.
Viimeisimpänä uusi kansanliike Liike Nyt kertoi toiminnan avainmotiiviksi sen, että Suomi ei tarvitse uusia puolueita, vaan uusia ideoita. Tähän on monen varmasti helppo yhtyä. Miten uudet ideat sitten syntyvät? Miten luodaan kestäviä ratkaisuja tämän hetken ja tulevaisuuden tarpeisiin? Väitän, että lobbaus voi pelastaa demokratian antamalla yhteiskunnalle laajasti mahdollisuuden auttaa poliittisia puolueita uuden uudistusagendan laatimisessa. Mutta eikö tämä ole ristiriidassa lobbaamisen tarkoituksen eli oman edun yksisilmäisen ajamisen kanssa?
Mitä jos tarkastelisimmekin lobbaamista uhan sijasta mahdollisuutena? Vaikuttaminen on ennen muuta keskinäisen ymmärryksen ja siten luottamuksen lisäämistä – niin suhteessa päättäjiin kuin kansalaisiinkin. Onnistunut vaikuttaminen on useimmiten yhteisen intressin ja rajapinnan löytämistä, oman muuttumattoman agendan läpiviennin sijaan. Lobbaus ei aina synnytä kauniimpia mahdollisia mielikuvia, mutta viime kädessä se palvelee yhteistä etua parantamalla kykyä ennakoida ja luoda yhteistyössä uutta. Kun päättäjillä on käytössään mahdollisimman laajalti tietoa eri argumenttien taustaksi, syntyvät myös kestävimmät, poliittisen harkinnan valinnat.
Demokratian uhaksi usein arvioitu politiikan teknokratisoituminen eli hallinnollistuminen ja harmaantuminen ei todennäköisesti ainakaan syvenisi argumenttien kirjon kasvaessa. Erilaiset hyvin perustellut näkökulmat eivät nimittäin vie politiikan ydintä eli arvopohjaista asioiden ratkaisemista pois valituilta päättäjiltä. Sen sijaan myös uudet ”tarinat”, jotka innostaisivat suomalaisia mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan myös äänestämistä monipuolisemmin, tarvitsevat sytykkeitä ja kipinöitä mahdollisimman runsaasti. Politiikan umpioituminen ja railon syventäminen julkisen ja yksityisen sektorin välillä tässä mielessä olisi rikkaan ja elävän demokratian kannalta vahingollista.

Kirjoittaja: Arto Virtanen